LUONTO SUOJAA SUKUSIITOKSELTA
(Naturens
skydd av ärftlig variation)
Terveysjalostusohjelmat
ja rotukohtaiset jalostusstrategiat ovat viime vuosina puhuttaneet paljon.
Mihin näitä ohjelmia tarvitaan? Millaisia jalostusstrategioiden tulee olla,
jotta perinnölliset ongelmat pystytään välttämään? Luonnossa ei ole erityisiä
ohjelmia tai strategioita perinnöllisen terveyden ylläpitoon, ja silti luonnon
eläinkannat pysyvät suhteellisen terveinä. Koirissamme esiintyy vikoja, koska
kasvattajat osaamattomuuttaan rikkovat luonnonvalinnan eläimille tuoman suojan
perinnöllisiä ongelmia vastaan.
Solu
Nisäkkään keho muodostuu
miljardeista erilaisista soluista. Sukupolvien välisen linkin muodostaa
kuitenkin yksi ainoa solu - hedelmöitynyt munasolu. Jokaisen jalostusta harjoittavan
tulee tietää miten munasolu ja sen suoja perinnöllisiä sairauksia vastaan
toimii.
Geenit - proteiinien reseptit
Geenit toimivat
resepteinä kertoen kuinka solujen tulee muodostaa kaikki tuhannet erilaiset,
normaalissa kehityksessä ja elintoiminnoissa tarvittavat proteiinit. Me kaikki
tarvitsemme luuston, lihakset, hermoston, maksan, munuaiset ja kaikki muut
sisäelimet. Samoin tarvitsemme hormoneja ja entsyymejä, jotta kaikki
elintoimintomme toimivat normaalisti. Yksinkertaisinta olisi, jos geenireseptit
olisivat muuttumattomia. Kaikki olennot elävät kuitenkin muuttuvassa maailmassa
ja jatkuvassa kilpailussa, tai ulkoisten uhkien alla. Selviytyäkseen ulkoisten
vaatimusten ristitulessa lajin ominaisuuksien tulee voida muuttua.
Genomilla eli yksilön
geenikoostumuksella on siis oltava kyky uudistua ja sopeutua. Solutasolla
ulkoiset uhat ovat äärimmäisiä. Monet mikro-organismit yrittävät hyökätä
jatkuvasti. Nopean lisääntymiskykynsä takia ne ehtivät eläimen elinaikana
yrittää monia hyökkäysvaihtoehtoja. Suojautuakseen hyökkäyksiltä jokainen
tarvitsee mahdollisimman yksilöllisen henkilökohtaisen puolutustuksen.
Genomeilta vaaditaan kolmea näennäisesti
ristiriitaista asiaa:
1. Stabiliteetti, jotta
kaikki elintoiminnot toimivat korrektisti
2. Eläinkannan geenien
tasapainotettu vaihtelu, jotta laji kykenee sopeutumaan hitaisiin, mutta
jatkuviin ympäristömuutoksiin
3. Yksilöllinen vaihtelu,
joka suojelee yksilöä taudinaiheuttajilta ja sairauksilta
Noin 3000 miljoonan
ensimmäisen vuoden aikana maapallolla eli vain yksisoluisia eliöitä. Aluksi ne
lisääntyivät jakautumalla. Dna-molekyyli, perintötekijöiden peruselementti, on
normaalisti erittäin stabiili kemiallinen yhdiste, jota jokaisessa uudessa
solussa on sama määrä solunjakautumisessa tapahtuvan kahdentumisen ansiosta.
Solunjakautumisen seurauksena kummassakin syntyvässä solussa on identtiset
perintötekijät. Jos taas kaikilla yksilöillä on identtiset perintötekijät,
perinnöllistä sopeutumista ympäristömuutoksiin ei tapahdu. Lisäksi solun
elinedellytykset voivat muuttua ja solu kuolla, jos dna-molekyylissä tapahtuu
jokin suuri muutos. Dna-molekyylin tai kromosomien liian yksinkertainen rakenne
ei siksi ole suotuisaa muiden kuin yksinkertaisten organismien kehittymiselle.
Ratkaisuna kaksi erillistä sukupuolta
Luonto kehitti ratkaisun
edellä esitettyyn ongelmaan. Kaksi samanlaiset geenistöt omaavaa solua
lyöttäytyi yhteen yhdeksi soluksi, jonka tumaan niiden perintötekijät
sijoittuivat. Alkoi muodostua soluja, joissa jokainen geeni oli
kaksinkertaisena. Tällaiset solut eivät ole niin herkkiä yksittäisille
vaurioituneille geeneille kuin solut, joissa on yksinkertainen geenistö. Aina
on olemassa geenin toinen versio, joka toivottavasti on normaali ja voi saada
aikaan oikean proteiinin syntymisen.
Solut, joissa on
kaksinkertainen geenistö, eivät pysty lisääntymään yksinkertaisesti
jakautumalla. Jotta seuraavan sukupolven geenistöstä tulee normaali, solujen on
ensin puolitettava uusiin soluihin tuleva dna:nsa. Puolikkaan dna:n sisältävät
solut yhdistyvät ja muodostavat uuden solun, jossa on taas normaali lukumäärä
kromosomeja ja perintöainesta. Luonnon ratkaisu ongelmaan oli tehdä kaksi
sukupuolta ja kummallekin sukupuolelle omat sukusolunsa, joissa on
yksinkertainen määrä kromosomeja. Yksi sukupuolten tärkeimmistä tehtävistä
onkin tarjota turvaa yksinkertaisina esiintyvien geenien vikoja ja vaurioita
vastaan.
On sukupuolilla toinenkin
tärkeä tehtävä. Kun sukusolut muodostuvat, voivat isältä ja emältä perityt
kromosomit vaihtaa osia keskenään. Tätä kutsutaan crossing overiksi eli
tekijäinvaihdokseksi. Tekijäinvaihdosten ansiosta uusia geeniyhdistelmiä syntyy
jatkuvasti. Sukupolvien saatossa uudet yhdistelmät mahdollistavat uusien
yksilöiden yhä paremman sopeutumisen alati muuttuvaan ympäristöön.
Muutokset kromosomeissa
ovat usein haitallisia, mutta eivät aina. Jos geenimuutos eli mutaatio muuttaa
geenin koodaamaa proteiinia vain vähän, voi uusi proteiini toimia muutoksesta
huolimatta tehtävässään hyvin. Joka tapauksessa muutoksista on etua. Tämä ei
välttämättä näy heti, mutta muutaman sukupolven aikana tapahtuneiden
tekijäinvaihdosten ansiosta muuttunut geeni voi lisätä yksilön elinvoimaa.
Geenin yleisyys populaatiossa lisääntyy, koska sen kantajat saavat enemmän
elin- ja lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.
Parinmuodostus rajoittaa jälkeläisten lukumäärää
Miljoonien vuosien
kuluessa on tullut selväksi, että erilliset sukupuolet olivat edellytys
monimutkaisempien olentojen kehittymiselle. Kaikilla kotieläinlajeilla on kaksi
sukupuolta. Kahden sukupuolen olemassaolo ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Uusi
sukupuoli, uros, tuottaa paljon sukusoluja ja voi pariutua useiden naaraiden
kanssa. Tämä lisää riskiä yksittäisen yksilön geenien kaksinkertaistumiselle
tulevissa jälkeläisissä. Luonto on joillakin lajeilla ratkaissut ongelman
tekemällä parimuodostuksesta enemmän tai vähemmän pysyvää. Ei ole väliä
kestääkö parinmuodostus vain lisääntymiskauden vai jatkuuko se koko eliniän,
vaikutus on kummassakin tapauksessa sama: uros ei tuota elinaikanaan enempää
jälkeläisiä kuin mitä yksi naaras pystyy synnyttämään. Parinmuodostus on
luonnon nerokas tapa välttää "matadorjalostusta".
MHC – yksilön henkilöllisyyskortti
Jotta kehon solut voivat
tehdä yhteistyötä ja suojautua ympäristön vaaroilta, niiden on tunnistettava
toisensa. Tämä on tarpeellista, jotta voidaan tunnistaa ketkä ovat ystäviä ja
ketkä vihollisia. Jokainen solu tarvitsee identiteettikoodin. Tietyn yksilön
soluissa on oltava keskenään mahdollisimman samankaltainen koodi, mutta samaan
aikaan koodin on oltava mahdollisimman yksilöllinen. Muuten koodin murtamisessa
onnistuvat sairaudenaiheuttajat levittäytyvät nopeasti muihin soluihin ja
sairastuttavat nekin.
Luonnon ratkaisu tähän on
ollut kehittää erityinen geenikokoelma niinkutsutussa MHC-kompleksissa. MHC on
lyhennys sanoista Major Histocompatibility Complex, joka tarkoittaa
geenisysteemiä, joka estää kehon kudoksia hyökkäämästä toistensa kimppuun.
MHC-geenit muodostavat immuunijärjestelmämme perustan, ja niillä on suuri rooli
suvunjatkamisessa.
Vaikuttamalla erityisten
proteiinirakenteiden muodostumiseen solun pinnalla, MHC-geenit saavat aikaan
yksilöllisen koodin, jota kaikki yksilön solut kantavat. Solut pystyvät
lukemaan toistensa koodeja. Ne voivat tehdä yhteistyötä sellaisten solujen
kanssa, joilla on sama koodi kuin niillä itsellään. Jos kehoon tulee soluja,
joissa on erilainen koodi, MHC-geenit valjastavat T-solut eli tappajasolut
toimintaan. T-solut liikkuvat kehossa lukien tapaamiensa solujen koodeja. Ne
tuhoavat solut, joissa on vääränlainen koodi. MHC-geenit ovat siis T-solujen
ohella yksi kehon tärkeimmistä puolustusmekanismeista vieraita ja mahdollisesti
vihamielisiä soluja vastaan.
Jotta tämä ns.
immuunipuolustus voi toimia, on MHC-geenien oltava yksilöiden välillä
mahdollisimman erilaiset. Mitä yksilöllisempi koodi yksilöllä on, sitä vahvempi
suoja sillä on sairauksia vastaan. Kun läheistä sukua olevat yksilöt saavat
keskenään jälkeläisiä, jälkeläisten perinnöllinen vaihtelu vähenee. Mitä
läheisempää sukua yksilöt ovat, sitä riittämättömämpi niiden jälkeläisten
MHC-koodi on, ja riski sairauksille kasvaa.
Sukusiitosta vältetään hajuaistin avulla
Luonto on järjestänyt
suojan myös MHC-geenien liiallista yhdenmukaistumista vastaan. Ratkaisu on
jälleen yksinkertaisen nerokas. MHC-geenit vaikuttavat yksilön hajua muodostavien
aineiden eli feromonien muodostumiseen. Feromonit antavat hajunsa avulla
vahvoja seksuaalisia signaaleja. Eläimet pystyvät niiden ansiosta haistamaan
kumppaniehdokkaidensa MHC-geenikoostumuksen. Kaikki eläimet hyonteisistä
kotieläimiin välttävät tämän mekanismin avulla pariutumasta kumppanien kanssa,
joilla on liian samankaltainen MHC-geenistö kuin niillä itsellään. Tämä on
luonnon tapa välttää läheistä sukusiitosta ja sitä kautta säilyttää
mahdollisimman paljon eläinten välistä vaihtelua tuossa tärkeässä
identiteettikoodissa. Suojausmekanismi toimii kuitenkin vain, jos
kumppaniehdokkaissa on todella olemassa valinnanvaraa. Jos valikoima on liian
köyhä, voi naaras valita kumppanikseen lähisukua olevan uroksen. Tiineys, jossa
jälkeläiset eivät ole parhaimmalla mahdollisella tavalla suojattuja, on parempi
kuin ei tiineyttä ollenkaan.
Kun nartut osoittavat
selvästi etteivät halua pariutua tietyn uroksen kanssa, on niitä syytä
kuunnella. Narttu "tietää" kasvattajaa paremmin sopivatko uroksen
MHC-geenit sen omiin vastaaviin vai eivät. Pakkoparitukset ovat tehokas tapa
rikkoa tämä luonnon suojamekanismi, jonka tarkoitus on estää perinnöllisen
vaihtelun köyhtyminen yhdessä eläimen tärkeimmistä geenisysteemeistä.
Hedelmällisyys
Läheinen sukusiitos sekä
lisää alttiutta infektiosairauksille että laskee hedelmällisyyttä. Mitä
vastustuskyvyllä ja hedelmällisyydellä on yhteistä, kun sukusiitos vaikuttaa
samalla kumpaankin?
Suoja sikiön luomista
vastaan
On hyvin tunnettu
tosiasia, että elinten siirto ihmisestä toiseen ei ole ongelmatonta. Vieraissa
elimissä on erilainen identiteettikoodi kuin kehon omissa, eli niiden
MHC-geenit eroavat toisistaan. Elimistön immuunipuolustus tunnistaa vieraat
osat ja yrittää päästä näistä eroon. Tätä yritetään välttää hankkimalla
luovuttajiksi yksilöitä, jotka ovat geneettisesti mahdollisimman lähellä
saajaa. Silti käytetään vahvoja solumyrkkyjä, ehkäisemään immuunipuolustusta ja
"istuttamaan" vieras elin mahdollisimman hyvin saajan kehoon.
Vastahedelmöitetyssä
munasolussa on 50 % muita kuin sen omia geenejä. Sen identiteettikoodi ei siis
ole samanlainen kuin sitä kantavan naaraan. Siksi myös hedelmöityneen munasolun
luulisi kohtaavan samoja ongelmia kuin siirtoelinten, ja immuunijärjestelmän
kuvittelisi hylkivän tiineyttä ja sikiötä. Luonnonvalinta on kuitenkin taas
löytänyt ratkaisun. Emän verijärjestelmässä kehittyy erityinen
proteiinisysteemi, joka estää immuunipuolustusta hylkimästä sikiötä. Se suojaa
sikiötä hedelmöityksestä syntymään asti. Yksi synnytyksen käynnistävistä
mekanismeista on todennäköisesti tässä: synnytys käynnistyy, kun
immuunipuolustusta vastaan toimiva suoja ei enää toimi sikiökudoksen määrän
kasvaessa liian suureksi.
Tällä sikiötä luomiselta
suojaavalla mekanismilla on myös negatiivinen sivuvaikutus. Synnytyksen ollessa
ohi kaikki sikiökudos on poistunut emän kehosta. Suojaproteiinien hajoamiseen
kuluu kuitenkin 2-3 päivää. Tänä aikana myös suuri osa emän omasta
immuunipuolustuksesta estyy. Emä on siksi muutaman päivän ajan synnytyksestä
erityisen suojaton infektioita vastaan.
Edellisen perusteella
olisi järkeenkäypää, että sikiöllä kannattaisi olla mahdollisimman samanlaiset
geenit kuin emällään. Kun geenit ovat liian samanlaiset seuraa kuitenkin
ongelmia. Kohtu ei tällöin erota hedelmöitynyttä munasolua muista soluista,
eikä munasolu anna istukan muodostumiselle tarpeeksi stimulaatiota. Synnytys
voi hankaloitua, koska synnytyksessä toimiva hylkimisprosessi heikentyy.
Munasolulla on siksi kaksinkertainen intressi saada tarpeeksi erilaiset
identiteettiin vaikuttavat MHC-geenit kuin mitä emällä on: sikiö saa kohdussa
paremman alun, ja toisaalta sen vastustuskyky muodostuu vahvaksi ja suojaa sitä
syntymän jälkeen.
Munasolu valitsee mikä
siittiö sen hedelmöittää
Onko sitten munasolulla
mahdollisuutta vaikuttaa minkälaiseksi sen geenistö hedelmöityksen ansiosta
muodostuu? Munasolu on juuri ennen hedelmöitystä aivan siittiöiden piirittämä.
Ei ole sattumaa tai luonnon suurpiirteisyyttä, että uros tuottaa paritellessa
miljoonia siittiöitä. Siittiöiden suuri lukumäärä varmistaa, että suuri joukko
niistä pääsee munasolun luokse. MHC-kompleksin identiteettigeenien avulla
munasolu voi valita siittiön, joka tarjoaa tulevalle sikiölle sekä
maksimaaliset mahdollisuudet menestyä kohdussa että täydellisen vastustuskyvyn
syntymän jälkeen.
Kuulostaa ehkä
kummalliselta, että hedelmöitymätön munasolu osaisi valita siittiöistä
sopivimman. Hedelmöitys ei kuitenkaan tapahdu siittiön väkivalloin
tunkeutumalla munasoluun, vaan niin, että munasolun soluseinämä avautuu ja
päästää sopivan siittiön "asettamaan" dna:nsa munasolun sisälle.
Munasolulla on siis aktiivinen tehtävä hedelmöittymisprosessissa. Mekanismi
muistuttaa ristipölytteisten kasvien hedelmöitystä. Jos kasvin oma siitepöly
päätyy kasvin oman kukan luotille, tietty entsyymi estää hedelmöityksen
etenemisen. Monilla kasveilla on tällainen suoja vahvinta mahdollista
sukusiitosta - itsesiitosta - vastaan. Kotieläinten suuri siittiömäärä toimii
samalla tarkoituksella. Munasolun mahdollisuus valita siittiö estää
MHC-geeneissä tapahtuvan haitallisen kahdentumisen. Läheisen sukusiitoksen
ansiosta siittiöiden geenit ovat kuitenkin aivan liian samanlaisia, ja
valintamahdollisuudet vastustuskyvyn perinnöllisen vaihtelun ylläpitämiseksi
pienenevät.
Siittiöiden suurta
lukumäärää hedelmöityksen yhteydessä pidettiin aiemmin vain luonnon
käsittämättömänä runsautena. Hedelmöitykseen tarvitaan vain yksi siittiö.
Prosessia luulisi voitavan järkeistää. Nautakarjanjalostuksessa
keinosiemennyksessä käytettävä sperma-annos sisältää vain noin yhden sadasosan
normaalista, luonnollisen hedelmöityksen siittiömäärästä. On päivänselvää, että
tämä vähentää munasolun mahdollisuuksia valita parhaiten sopiva siittiö
hedelmöitystä varten. Ihmisillä on menty vielä pidemmälle. Meillä on
käytössämme niin kutsuttu mikroinjektio, jossa luonnollisen hedelmöityksen
epäonnistuttua yhden siittiön sisältö ruiskutetaan munasolun sisälle. Näin
kierretään kaikki tärkeää perinnöllistä vaihtelua säilyttävät suojamekanismit.
Siittiöt valitaan mikroskopoinnilla tapahtuvan ulkonäön ja liikkuuvuuden
arvioinnin perusteella. Luonnon mekanismit terveen ja elinvoimaisen jälkeläisen
syntymisen varmistamiseksi eivät pääse toimimaan. Vaikka emme yksittäisten
yksilöiden kohdalla välittömästi näe tämän toiminnan negatiivisia seurauksia, se
ei todista toiminnan haitattomuutta. Luonto toimii pienin askelin, jotka
yksittäisinä voivat vaikuttaa mitättömiltä, mutta joilla monen sukupolven
aikana on suurta vaikutusta. Muutaman sukupolven kokemuksellamme emme voi tehdä
johtopäätöksiä luontaisten, perinnöllistä vaihtelua säilyttävien
suojamekanismien estymisen merkityksettömyydestä.
Munasoluista ylijäämää
hedelmöityksessä
Monisynnyttäjillä (koira,
kissa, sika) on toisenlainen ja yksinkertaisempi mekanismi sikiöiden elinvoiman
edistämiseksi. Munasarjojen hedelmöitystä varten luovuttama munasolumäärä on
yleensä huomattavasti suurempi, jopa kaksinkertainen, kuin sikiömäärä, jonka
naaras pystyy synnyttämään. Jos pariutuminen tapahtuu sopivaan aikaan, kaikki
munat hedelmöityvät. Hedelmöityksen jälkeen hedelmöityneet munasolut
kilpailevat tilasta kohdunsarvissa. Heikoimmat munasolut karsiutuvat - esimerkiksi ne, joissa on aikaiseen
sikiövaiheeseen haitallisesti vaikuttavia geenejä kahdentuneina. Koska
hedelmöityneiden munasolujen lukumäärä on suurempi kuin mitä naaras pystyy
synnyttämään, nämä haitalliset geenit eivät välittömästi johda alentuneeseen
hedelmällisyyteen. Kun elinvoimaisia munasoluja on tarpeeksi, kaikki paikat
kohdussa täyttyvät. Syntyvät pennut ovat hieman vähemmän sukusiitettyjä kuin mitä
ne olisivat olleet ilman kilpailua. Tämä karsinta ei ole niin tehokasta kuin
munasolun hedelmöityksessä tekemä valinta miljoonien siittiöiden joukosta,
mutta johtaa siihen, että aikaiseen sikiönkehitykseen haitalliset vaikuttavat
geenit eivät pääse siirtymään populaatiossa eteenpäin samassa laajuudessa kuin
muut geenit.
Luonnonvalinnan
viisaus
Useilla kuvaamillani
mekanismeilla on merkitystä sekä perinnöllisen vaihtelun ylläpitämisessä
tietyissä geenisysteemeissä että haitallisen vaihtelun estämisessä muissa
geenisysteemeissä. Luonnonvalinnaksi nimittämämme mekanismi saa alkunsa
voimasta, jonka tarkoitus on tasapainottaa geenisysteemejä siten, että niiden
yhteinen vaikutus on mahdollisimman suuri. Luonnossa eläinten on opittava itse
hankkimaan ravintonsa ja suojelemaan itseään vihollisilta. Niiden on
sopeuduttava elinpaikkansa ilmasto-oloihin. Jotta yksilöllä olisi vaikutusta
lajin säilymiseen ja kehittymiseen, sen on löydettävä itselleen pari. Naaraiden
on selviydyttävä tiineysajasta, synnytyksestä ja jälkeläisten hoitamisesta sekä
kasvattamisesta. Jälkeläisiä hoidetaan joskus uroksen kanssa ja toisinaan ilman
uroksen apua. Kaikki olemassaolevat eläinlajit ovat jo kauan selviytyneet tästä
koko prosessista, jota kutsumme luonnonvalinnaksi.
Jokaisen jalostusta
harjoittavan on tärkeää ymmärtää, että luonnonvalinnan pääperiaate normaaleissa
oloissa on tasapainottaa suurta osaa geenisysteemeistä siten, että jälkeläiset
kehittyvät samalla tavalla kuin menestykselliset vanhempansa. Luonnonvalinnan
olemassaolokamppailussa eivät äärityypin eläimet kuitenkaan menesty, vaan
menestyjiä ovat parhaiten sopeutuvat keskivertoyksilöt. Niillä on parhaat
edellytykset levittää geenejään seuraaviin sukupolviin. Jos eläimen
ympäristöolot eivät muuttuisi jatkuvasti, johtaisi tasapainottava
luonnonvalinta perinnöllisen vaihtelun katoamiseen monissa geenisysteemeissä.
Perinnöllisen vaihtelunsa kadottaneet lajit eivät enää pystyisi sopeutumaan
uusiin elinehtoihin. Siksi luonto suosii eläimiä, joiden geenisysteemit ovat
tarpeeksi stabiileja saadakseen aikaan kaikki elintärkeät elimet, mutta jotka
samaan aikaan sisältävät sopivasti vaihtelua. Useimmilla eläimillä on
huomattavasti vaihtelua geeneissä, jotka vaikuttavat ulkomuotoon, esimerkiksi
kokoon ja karvan pituuteen. Näiden ominaisuuksien nopeasta muuntumisesta voi
olla etua, jos eläimiä uhkaa uusi vihollinen, tai jos ravintovarat vähenevät
tai ilmasto muuttuu.
Luonnonvalinnan voimat
suuntautuvat normaaliolosuhteissa populaation keskiarvoa kohden, edistäen
keskimääräistä yksilöä. Joskus ulkoiset olosuhteet muuttuvat dramaattisesti.
Esimerkiksi lämpötila voi laskea voimakkaasti pitkäksi ajaksi, kuten 65
miljoonaa vuotta sitten tapahtuneessa suuressa, jättiläisliskojen sukupuuton
aiheuttaneessa katastrofissa. Jos muutokset eivät tapahdu liian nopeasti, voi
äärityyppisillä, keskiarvosta poikkeavilla yksilöillä olla joissain
ominaisuuksissa valintaetua. Kyse voi olla esimerkiksi yksilöistä, joilla on
erilainen turkki kuin muilla, ja jotka pärjäävät turkkinsa ansiosta
ilmastonmuutoksesta johtuvissa lämpötilan vaihteluissa paremmin kuin muut. Jos
muutos ei tapahdu liian nopeasti, kyseiset yksilöt muodostavat uuden
populaation kasvavan ytimen, jolla on uusissa oloissa tarvittavat ominaisuudet.
Jos taas muutokset tapahtuvat liian nopeasti, ei lajista jää ehkä yhtään
yksilöä eloon, tai eloon jää vain muutama, jolloin perinnöllinen vaihtelu
häviää nopeasti liian läheisen sukusiitoksen johdosta. Kummassakin tapauksessa
laji kuolee. Näin on käynyt 95-98 prosentille kaikista lajeista, joita maan päällä
on elänyt.
Luonnossa tapahtuu
valintaa, joka sopeuttaa lajeja ulkoisten elinolosuhteiden pieniin tai
hitaisiin muutoksiin. Nopeita muutoksia tapahtuu vain harvoin, ja useimmat
niistä johtavat lajin kuolemiseen sukupuuttoon. Ihmisen vaikutuksesta johtuva
erittäin laaja lajikuolema maapallolla on selkeä esimerkki lajien vaikeudesta
sopeutua nopeisiin ympäristönmuutoksiin.
Kotieläinjalostuksessa
eläimiä muutetaan jatkuvasti suuntaan, jossa ne tuottavat enemmän lihaa, maitoa
tai munia. Tuottoisimpia eläimiä suositaan. Koiranjalostuksessa keskitytään
pääasiassa kilpailutuloksiin. Äärityyppien edustajia pidetään jalostuksessa
parempina kuin keskivertoeläimiä. Eihän ole mitään järkeä luoda kilpailuja,
joissa palkittaisiin keskitasoisimpia eläimiä. Mitä korkeammat
suoritusvaatimukset ovat, sitä sivuseikkamaisemmat erot johtavat menestykseen
tai karsintaan. Ihmisen suorittama valinta muistuttaa käytännössä
luonnonvalintaa villien eläinlajien joukossa suurten luonnonkatastrofien
aikana. Seuraukset tunnemme hyvin. Ihmismielen aikaperspektiivi on niin lyhyt,
että harvat ajattelevat jalostuksen seurauksia sadan tai kahdensadan vuoden
päähän. Jos haluamme säilyttää eläinlajimme terveinä ja tuotantokykyisinä,
meidän on opittava mitä luonnossa tapahtuu. Meidän on huolehdittava, että
jalostukseen ei jatkuvasti käytetä vain parhaita eläimiä. Muutoin
kotieläinlajimme ovat menossa kohti huolestuttavaa tulevaisuutta.
Luonnosta on otettava oppia
Tässä vaiheessa on
ilmeistä, että tärkein syy yhä useammassa koirarodussa esiintyviin
perinnöllisiin sairauksiin ja vikoihin ei ole epäonnekas sattuma. Sairaudet ja
viat ovat suoraa seurausta siitä, että kasvattajat eivät ole tunteneet tai
ajatelleet tarpeeksi koirien jalostuskäytön seurauksia. Kilpailu kokeissa ja
näyttelyissä on johtanut laiminlyönteihin terveen jalostustyön säännöissä.
Kilpailu on antanut yksittäisille koirille suhteettoman merkityksen ja johtanut
niiden ylikäyttöön jalostuksessa. Näyttelytoiminta saa lisäksi helposti aikaan
usean jo muutenkin harvalukuisen rodun kahtiajakautumisen. Kun jalostukseen
käytettyjen yksilöiden lukumäärä laskee kriittisten arvojen alle, häviää
perinnöllinen vaihtelu todella nopeasti. Kriittisen alhaisiin lukumääriin
päästään runsaassa kymmenessä sukupolvessa, eli 30-50 vuodessa. Myös monessa
lukumääräisesti suuressa rodussa jalostuseläinten lukumäärä on pieni tai
eläimet ovat keskenään sukua. Tähänkin on syynä yksittäisten eläinten
kilpailutoiminnassa tavoiteltujen ominaisuuksien yli-ihannointi.
Jotta tulisimme toimeen
koiranjalostuksen nykyisten ongelmien kanssa, meidän tulisi yrittää ymmärtää
yksinkertaisia, mutta perustavaa laatua olevia ehtoja, joilla luonto jalostaa
villejä eläimiä:
Nämä kolme yksinkertaista perussääntöä riittävät pitämään villit
eläinkannat toimintakykyisinä vuosisatojen ja vuosituhansien ajan. Ainut syy
perinnöllisiin sairauksiin ja vikoihin kotieläinroduissamme on, että rikomme
systemaattisesti näitä sääntöjä emmekä kunnioita luonnon mekanismeja perinnöllisen
vaihtelun säilyttämiseksi.
Sprötslinge 3. joulukuuta 2004
Per-Erik Sundgren
www.genetica.se
suom. Katariina Mäki